Voi minua hölmöä!
Miksi joskus kuvittelen jotakin saavuttaneeni, johonkin päässeeni ja jotakin löytäneeni, kun vallan hyvin tiedän - omastakin kokemuksesta ja ennen kaikkea sen perusteella, mitä Jumala on ihmisille näyttänyt ja mitä tästä on kirjoitettu - että näin ei ole.
Kaikki on aina aloitettava alusta - joka hetki.
Eikö ole täysin sietämätöntä, että se on näin? Miksi pyristellä mihinkään suuntaan, miksi nähdä lainkaan vaivaa, kun kerran turhuuksien turhuutta on kaikki?
Se on ainut tie. Vapaaehtoisesti kantaa ristiään. Iloiten. Filotimo.
Vaikka olenkin - ja sinäkin olet - tähänastisen elämäni tuhlannut turhuuksiin ja mitättömyyksiin ja hölmöihin kuvitelmiin ja miltei tuntuu, että näin myöhäisessä vaiheessa on liian myöhäistä tehdä käännös (ja aloittaa aivan alusta - taas), niin se ei siltkikään koskaan ole liian myöhäistä. Ei tietenkään ole.
Tito Collianderin sanoin: "However weighed down and entangled in earthly fetters you may be, it can never be too late. Not without reason is it written that Abraham was seventy-five when he set forth, and the labourer who comes in the eleventh hour gets the same wages as the one who comes in first." (Way of the Ascetics)
Jos ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä ja aloittaa uusi elämä, niin ei sen kanssa tule myöskään sekuntiakaan viivytellä. "Nor can it be too early. A forest fire cannot be put out too soon; would you see your soul ravaged and charred?"
Kaikki on aina tehtävä nyt - tänään, huomenna ja iankaikkisesti.
Aloittakaamme nyt, älköömme Lootin vaimon tavoin katsoko taaksemme.
