22.4.2026

Onko mitään tapahtunut, nyt kun aikaa on kulunut - kymmenen vuotta kymmenen vuoden takaisesta ja kaksi vuotta parin vuoden takaisista tapahtumista? Hyvät ajanjaksot ovat yhä harvinaisempia, enimmäkseen on kehnoa. Samoissa töissä olen edelleen, sama nainen, lapsia kuukauden päästä kolme. Same old, same old enkä ole varma nautinko siitä. Mitään ei tapahdu, eikä mikään etene mihinkään. Hetkellinen tunne polulla olemisesta syntyi kun löysin kirjan "The Hidden Blueprints of Power", luin sen ja sisältö upposi - mutta sitten kaiketi tämän maailman huolet tukahduttivat sen hyvän mikä oli kasvamassa ja palasin takaisin maan pinnalle, takaisin tähän aikaan ja paikkaan. Ja taas taivas karkasi. Ne hetket, jolloin tuntee olevansa elossa ovat niin harvinaisia, etten todella tiedä maksaako vaivaa olla elossa. Tämä ei ole omaa elämääni.

Ajattelen melkein aina jotakin hyvin synkkää, mutta siinä ei ole mitään uutta tai outoa. Se olen minä. Ehkä pitää olla kiitollinen kaikista seesteisistä ajoista; siitä, että niitä on ollut - sillä ne eivät ole normi. Kärsimys on normaalia. Ja kai siitäkin on oltava kiitollinen. Ehkäpä se kasvattaa. Ja kai se on hyvä juttu. En tiedä. Ehkä on turhuutta kaikki. 

Tämä tuntuu ihan hyvältä, tämä koneella kirjoittaminen. Kirjoitan jonkin verran kynälläkin, mutta tämä lienee ominta minulle. Näin olen enimmäkseen ajatellut, silloin kun olen jotakin ajatellut.

4.1.2024 (2)

 Alkaa olla yö. Lapsoset kävivät juuri nukkumaan ja alkaa tuntua, että voisi itsekin mennä makuulle. Vaan mitä! Kello on 19.57. Ei ole vuorokausirytmi niin kuin ennen. On tämä tosin parempi kuin se, että valvoisi 02.00 asti ja heräisi joskus puolilta päivin. Ja onhan sellainen muutenkin nykyisin mahdotonta. 

Hetken vielä kirjoittelen. Ostin nimittäin pari päivää sitten uuden läppärin. Vanha on ollut hajoamispisteessä jo pitkän aikaa, enkä ole sitä juurikaan käyttänyt ja pitkään mietinkin, että tarvitsenko uutta konetta, jos en vanhaakaan käytä. Älypuhelin kun riittää melko hyvin. Mutta ostin kuitenkin uuden, koska tahdoin kirjoittaa. Siinä pitkälti koko syy. Jo tablettien yleistyessä ajattelin, että tuo laite ei muuta tee kuin passivoi, koska ei sillä voi juuri muuta tehdä, kuin katsoa sitä. En ole kuullut kenestäkään, kuka olisi tabletilla esimerkiksi kirjoittanut mitään. Ei se ole sitä varten tehty. Ja älypuhelin on tuskin yhtään sitä parempi, onhan se paljon pienempi, näppäimistö on paljon pienempi ja onko siitä nyt niin hyvä mitään katsellakaan? Moni oikein tyytyväisenä katselee, joten tiedä häntä. Siinä on suoraan sanoen sellaista vetovoimaa, joka ei tunnu olevan selitettävissä tämän maailman lainalaisuuksilla - noituutta siis.

Nyt minulla on läppäri ja nyt minä tällä kirjoitan niin kuin tarkoitus oli. Vanhassa koneessani ei akku kestänyt varttiakaan, joten sen kanssa ei ollut ollenkaan mukava istuskella sängyssä tekemässä jotain. Eikä muutenkaan ollut tapana sellainen. Nyt on aikomuksena, etten tällä koneella luo sellaisia tapoja, kuin mitä vanhalla oli. En laita suosikkeihin mitään sivuja, jotta en ne nähdessäni automaattisesti klikkailisi niitä. Enkä pimeän tullen, tai muutenkaan katso pornoa - siitä kun pääsisi joskus kokonaan eroon. Pelejä en myöskään asenna, vaikka en ole ollut houkuttunut niitä pelaamaan pitkiin aikoihin. Sen vähän ajan mitä olen pelaamiseen viime aikoina käyttänyt olen kokenut tuhlatuksi. Pitäisi varmaan olla latailematta hirmuista määrää kirjojakaan, vaikka sinänsä kirjoittamisen ohella lukeminen kuuluu kyllä hyväksyttyihin koneella suoritettaviin toimiin. En nimittäin kuitenkaan ikinä lue kokonaista kirjaa tietokoneelta, sen tiedän, joten voisipa olla aloittamattakaan. Youtubesta en ole varma. Jotain hyödyllistä sieltä aina etsin, mutta löydän myös paljon hyödytöntä. Parasta kai olisi, jos jo etukäteen tietäisi mitä sieltä haluaa ja sitten etsisi vain sitä, eikä pomppisi suositusten perässä ad infinitum.

Tietokone ei olisi välttämättä ensisijainen valintani kirjoitusvälineeksi, mutta se taitaa olla paras kompromissi, jos meinaa mitään ikinä kirjoittaa. Mieluitenhan kirjoittaisin vanhoilla kirjoituskoneillani, Erikalla ja Facitilla, mutta kuulisittepa sen melun, mikä niistä lähtee kun mustetta läsähtää paperille. Pidän siitä äänestä kyllä, se tekee kirjoittamisesta todellakin todellisen ja konkreettisen tuntuista, mutta ottaen huomioon, että suunnilleen ainut mahdollisuuteni tehdä mitään päivän aikana on silloin, kun lapsi/lapset nukkuvat päiväuniaan, niin on mahdotonta tehdä kirjoituskoneella mitään. Läppärillä pystyn kirjoitella vaikka lapsi nukkuu aivan vieressäni. Jos siis pyrkisin kirjoittamaan vain kirjoituskoneella, koska vain se on oikea tapa kirjoittaa tms. niin en ikinä kirjoittaisi mitään.

Kynää ja paperiakin kyllä rakastan, mutta kovin harvoin niitäkään käytän. En tiedä onko niin, että koska käsialani on niin onneton kuin se on aina ollutkin, niin ajattelen ettei ajatuskaan voi olla hyvää kun jälki on tuon näköistä. Ainakaan juuri siitä syystä en ole voinut kalligrafiasta innostua, vaikka useasti olen yrittänyt. Ostanut muutaman siihen tarkoitukseen tehdyn kynän ja koittanut vedellä viivoja, mutta jälki ei ole ollut nättiä, siinä on aina ollut jotakin juuri minun kädenjäljelleni ominaista lapsekasta karuutta ja se on saanut jäädä. Toinen syy on varmasti se, että kynällä kirjoittaminen on hitaampaa ja yleensä kun kirjoitan on kyseessä jonkinlainen mielen/sielun tyhjennys-/puhdistusoperaatio, jolloin nopeus on se mitä tarvitsen, enkä halua esimerkiksi aikaa valmistella tai pohtia tai viimeistellä ajatuksiani. Voi olla, että sellaisellekin tulee joskus aika, mutta se ei ole nyt.

Joku saattaa myös panna merkille, että laitan nämä kirjoitukset julkisesti näkyville. Siinä on taustalla sellainen ajatus, että olen aina kokenut että yleisölle tai johonkin tarpeeseen on helpompi kirjoittaa, kuin jotenkin "yleisesti." En siis odota tai edes kaipaa että kukaan tätä blogia lukisi, mutta kaipaan sen kuvitteellisen yleisön, jolle ajattelen kirjoittavani. Ehkäpä yleisön kuvitteleminen muuttaa myös kirjoitustapaani parempaan suuntaan - ei tämän ole nimittäin tarkoitus olla mikään vessanseinä. Senkin olen huomannut, että kun alkaa kirjoittamaan siten, ettei ole mitään valmista suunnitelmaa mistä kirjoittaisi, niin silloin sitä alkaa kertoa kaikesta siitä, mikä on pielessä, joko omassa elämässä tai maailmassa yleensä. Enkä tahtoisi pelkästään valittaa, vaan jos nyt jostakin tahtoisin valittaa, niin tekisin sen mahdollista ratkaisua etsien.

Tulee myös jotenkin nostalginen olo tästä kaikesta; yöllisestä kirjoittamisesta (20.39...) ja kirjoittamisesta niin, että ihmiset näkevät sen mitä olen kirjoittanut. Kaipa se mIRC:stä alkoi, kookoscafésta ja sieltä kun siirryimme kookosforumiin, niin kaikki varsinaisesti alkoi rullata. Olipa kirjoitusta ja keskustelua. Se luultavasti oli, kuten sanotaan, elämäni formatiivisinta aikaa. Sanotaanko noin edes? No kuitenkin, sellaista aikaa jolloin kirjoittamista hyväksi käyttäen muotouduttiin siksi, mitä oltiin. Vielä yliopistossa kaipasin samalaista pöhinää ja yritinkin muistaakseni "Takkahuone" -nimistä foorumia perustaa, mutta ei innostuneita ollut. Vaikea oli sieltä löytää oikeanlaista innostunutta väkeä. Lähinnä bileistä ja valmistumisesta ja titteleistä innostuttiin, mutta ei niinkään asioista tai oppimisesta. Mainittakoon tässä, että kuten kristinusko niin myös yliopistoaikani oli sellaista, joka kaipaa vielä oman käsittelynsä, jota ei nyt tässä tule. Voi tosin olla, että se olisi kaikkein akuutein juttu tehdä, mikäli mielin päästä elämässäni eteenpäin. Silloin kaikki loppui, melkein hukuin, mutta sain pelastauduttua - tosin autiolle saarelle. Vielä olisi löydettävä takaisin kotimaahan. Onkohan taas hypättävä mereen? 

Mutta hyvä. Olenhan saanut jotain kirjoitettua, itse asiassa enemmän kuin pitkään aikaan. Ja nyt tämä tuntuu jo paljon vaivattomammalta kuin aiemmin, tekstiä vain tulee ja kai sanat joten kuten järjestyksessäkin pysyvät. Kaiketi tämän tarkoitus on juurikin koittaa muistella kuka olen ja missä olen ja miksi olen tässä missä olen, enkä jossakin muualla. Toinen tarkoitus on - ja tämän olen kirjoittanut sata kertaa kynällä paperille - oma aika. Tämän omemmaksi ei aika muutu. Olen aivan yksikseni omien ajatusteni kanssa ja näin yön tultua tuntuu, että ympärilläni on pelkkää pimeää ikuisuutta, ajattomuutta. Se on kenties masentavaa yksinäiselle ihmiselle, mutta perheelliselle nämä pienet hetket ikuisuudessa, pimeässäkin, ovat itse taivas. Enkä ole osannut näitä hetkiä aiemmin hyödyntää. Jos lapset menevät nukkumaan jo ennen kahdeksaa, niin minulle jää ruhtinaallisesti aikaa oleskella itsekseni. Ja niin, onhan tätä aikaa sinänsä ollut, mutta olen se yleensä tuhlannut johonkin turhaan, joka ei virkistä kuten tämä tekee.

Tekisi mieli jo hyvästit jättää ja mennä nukkumaan, mutta samalla tekee mieli valvoa ja vaikka vain olla tässä, jos ei tekstiä satukaan tulemaan. Oma suloisuutensa on tässä.

Vaan niin on unessakin.

4.1.2024

 En osaa varmasti sanoa milloin varsinaisesti elän ja milloin olen horroksessa. Kesäkuussa 2017 aloitin vakityön jota yhä teen ja se toki eräässä mielessä aloitti elämän. Vuosien kituuttelu opintotuella loppui ja akuutti hätä ja stressi toimeentulosta myös ja saatoin vähän jopa elää, sellaista sangen normaalia normon elämää. Samalla tosin loppui yhdenlainen elämä, sanoisinko, sisäinen elämä, vaikka en tiedä onko tuo liian kaikenkattavasti vai liian vaillinaisesti ilmaistu. Työssäolo toki kehitti siinä työssä vaadittavia ominaisuuksia, mutta se sisäinen minäni, joka aiemmin oli kasvanut lähes yksinomaan ahdistuksissa - ja melko suurissa sellaisissa - ei enää kasvanut, koska sellaista ahdistusta ei enää ollut ja jossain vaiheessa olen kai alkanut ajatella, ettei mitään sisäistä minää enää edes ole. Ja töitähän on tähän päivään asti riittänyt, melkeinpä aina on saanut olla varuillaan, että kohta puhelin soi ja ääni kertoo "nyt lätisee kakka niin pahasti tuulettimeen, eikä enää ole muita vaihtoehtoja kuin sinä." Se sisäinen minä on aina saanut vetäytyä taka-alalle sillä aikaa kun tämä ulkoinen ruhoni on reagoinut ulkopuolelta tuleviin tarpeisiin.

Reilu kolme vuotta sitten syntyi yksi tarvitseva maailmaan ja vuosi sitten toinen. Jos ei työ, niin perhe sitten on vaatinut huomiota ja jälleen ei ole minulla ollut mahdollista käsitellä mitään omaani. Ainakin yritän sanoa tämän ilman katkeruutta, sillä olisinhan hölmö jos en olisi tiennyt että juuri tällaista elämä tulee olemaan, ainakin vähän aikaa. Ja tällainenhan joskus suurimpina ahdistuksen aikoinani halusinkin olla, eräänlainen hyveautomaatti. Niin kuin Jeesus. Olin vuosina 2017-2019 ("elämän parasta aikaa") melko ahdistunut ja jopa masentunut, enkä pystynyt mihinkään, en siis kerta kaikkiaan mihinkään, mistään Hyvästä puhumattakaan. Tahdoin kyllä, mutta jos tilaisuus tulikin, niin viime hetkellä jänistin. Ja mitä vähemmän kykenin, sitä enemmän tahdoin. Luin myös Uutta testamenttia niihin aikoihin ja pistin merkille Jeesuksen tavan toimia ja tehdä asioita. Oletko koskaan huomannut miten hän tekee ja mitä? Hän tekee aina juuri sen mitä tehdä tarvitsee ja hän tekee sen välittömästi. Vaikeatkin, jopa mahdottomat asiat hän tekee eikä mikään ole hänelle ongelma.

Ajattelin, että tuollainen minäkin tahtoisin olla, hyveautomaatti, jonka ei näemmä tarvitse edes harkita tekojaan, vaan kaikki menee kerralla justiin oikein, olla niin täysin sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, että kaikki on vaivatonta, automaattista. Ja vähän sellainen minusta on tullutkin, jollain autuaalla tavalla tahdoton olento, joka vastaa ympärillään oleviin tarpeisiin itsestään lainkaan välittämättä. Nykyään hankaluutena on se, että tarvitsijoita on niin monta, mutta minua ei ole kuin yksi ja joudun tekemään valintoja - ja se on hankalaa. Yhdelle kun kumarrat, niin toiselle pyllistät enkä toden totta ole ollut näin ahdistunut sitten suurten ahdistusvuosieni. Tunnen itseni täysin riittämättömäksi ja aivan joka suhteessa. Töissä pitäisi olla aina, mutta en voi olla kun pitää olla lastenkin kanssa mutta toisaalta olisi hyvä ylitöitä tehdä koska rahat alkavat loppua ja kotona tunnen itseni vieraaksi kun olen aina töissä ja töistä kotiin tullessa minua yleensä odottavat vanhemman lapseni sanat "en tykkää isistä" ja mahdollisesti myös lyönti päähän ja samalla morsio valittaa kaikesta mikä elämässä on pielessä ja minä mietin että miten vitussa minä voin riittää. Ja tahtoisin vain hävitä. Enhän minä mitään olekaan, joten miksi minä mihinkään riittäisinkään.

Tässä vaiheessa pyydän anteeksi kirjoitustani, en ole kirjoittanut vuosiin mitään, enkä edes oikein ajatellut sanoja käyttäen ja sen lisäksi tämä sisäinen kuolleisuuteni on varmasti jättänyt niin paljon asioita käsittelemättä, että en tiedä mitä tuleman pitää, joten kestäkää vaillinaisuuteni, puutteeni, taidottomuuteni ja rikkinäisyyteni.

Nyt kuitenkin tässä kirjoitan, kuten huomaatte. Olen ollut tämän päivän vapaalla töistä, lapset ovat isovanhemmillaan ja morsio omilla menoillaan. On ollut ihan ehtaa vapaata, ihan tylsyyteen asti ja olen saanut suotua itsellenikin ajatuksen. Kirjoitan siksi, koska haluan kirjoittaa tai oikeammin sanoen: kirjoitan siksi koska haluaisin kirjoittaa. Tahtoisin lunastaa takaisin jotakin menetettyä. Olen kaikesta huolimatta pysynyt kirjallisuusmiehenä lukiosta asti, siellä kirjoitin äidinkielestä L:n ja pyrin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, jonne en kylläkään päässyt, mutta ei se intoani latistanut. Kirjoittajanakin olen ehkä pysynyt, vaikka tämän toteamista hiukan epäröinkin. Tulokset kun eivät puhu tämän puolesta, mutta tahtoa siihen minulla on aina ollut. Tahtoisin ettei tämä puoli minusta menisi aivan hukkaan, niin kuin se nykyisessä elämässä valtaosin menee. En vain tiedä mitä sen tämän suhteen tulisi tehdä - muuta kuin juuri tätä.

Voi olla, että on ryhdyttävä ajattelemaan enemmän itseä, ryhdyttävä peräti itsekkääksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittajat ovat väkisinkin jonkinasteisia narsisteja. Pakkohan heidän on ajatella, että juuri heidän ajatukset ovat niin paljon muiden ajatuksia parempia, että juuri ne ansaitsevat tulla painetuiksi tuhansien ihmisten luettaviksi. Niin hyviä ovat heidän ajatuksensa, että ne täytyy painaa tuhansille sivuille paperia joista osa säilyy varmasti satoja vuosia. Tätä narsismia, ehkä jopa messiaanisuutta minulta ennen löytyi, mutta ei ole löytynyt enää vähään aikaan ja vähän oudolta tuntuu ajatus, että juuri sitä minä nyt tarvitsen. Tahtoa olla oman elämänsä herra, eikä ulkoisten voimien sätkynukke ja olla nimenomaan herra eikä mikään orja. Vaikka edelleen, kristillisyyteni ajamana olen itse itsestäni tehnyt kaikkien orjan ja olen ollutkin siihen aivan tyytyväinen, mutta nyt kaipaan jotain uutta, edes uutta näkökulmaa jos ei nyt mitään totaalista muutosta. Kristinuskosta kirjoitan joskus myöhemmin, sillä nyt en oikein hedelmällisesti siihen kykene, olen jotenkin äkillisesti ja totaalisesti pudonnut sen ulkopuolelle enkä osaa ajatella siitä niin kuin hetki sitten. Näin käy aina: kun innostun kirjallisuudesta yleisesti kaikki kristillinen into minusta häviää ja sama toisin päin. Ehkä joskus tämäkin jotenkin selittyy.

Palatakseni tuohon mitä alussa sanoin elämisestä ja horrostamisesta. Tämä on ollut kokemukseni melkein aina: jos saan hetkenkin omaa aikaa ja käytän sen kirjoittamiseen minusta välittömästi tuntuu, että palaan jollekin tutulle polulle, millä on jokin erityinen merkitys. Pitäisi varmaan kirjoittaa se isolla, Polulle - tai Tielle. Tuntuu, että tiedän taas kuka olen ja kuka olen ollut ja mihin olen menossa - että olen johonkin menossa. Elämä muuten kun on sitä toistuvaa perhetyöperhetyperhetyö -rumbaa, enkä tiedä onko tuo rumba sitä todellista elämää, vai onko sitä tämä yksityinen työ omassa itsessäni. Sitä muun muassa yritän näin kirjoittamalla selvittää.

Sain viestin, että morsio on palaamassa kotiin. En pysty enää keskittyä ja ehkei enää tarivitsekaan, onhan tässä jo naputeltu. Alkoi vaivata pyykit kuivaustelineessä ja lelut lattialla ja pesemätön paistinpannu. Ja kohta pitää hakea lapset. Tämmöistä se on. 

Palaamme asiaan taas tilaisuuden tullen.

Iankaikkinen alku

Voi minua hölmöä!

Miksi joskus kuvittelen jotakin saavuttaneeni, johonkin päässeeni ja jotakin löytäneeni, kun vallan hyvin tiedän - omastakin kokemuksesta ja ennen kaikkea sen perusteella, mitä Jumala on ihmisille näyttänyt ja mitä tästä on kirjoitettu - että näin ei ole.

Kaikki on aina aloitettava alusta - joka hetki.

Eikö ole täysin sietämätöntä, että se on näin? Miksi pyristellä mihinkään suuntaan, miksi nähdä lainkaan vaivaa, kun kerran turhuuksien turhuutta on kaikki?

Se on ainut tie. Vapaaehtoisesti kantaa ristiään. Iloiten. Filotimo.

Vaikka olenkin - ja sinäkin olet - tähänastisen elämäni tuhlannut turhuuksiin ja mitättömyyksiin ja hölmöihin kuvitelmiin ja miltei tuntuu, että näin myöhäisessä vaiheessa on liian myöhäistä tehdä käännös (ja aloittaa aivan alusta - taas), niin se ei siltkikään koskaan ole liian myöhäistä. Ei tietenkään ole.

Tito Collianderin sanoin: "However weighed down and entangled in earthly fetters you may be, it can never be too late. Not without reason is it written that Abraham was seventy-five when he set forth, and the labourer who comes in the eleventh hour gets the same wages as the one who comes in first." (Way of the Ascetics)

Jos ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä ja aloittaa uusi elämä, niin ei sen kanssa tule myöskään sekuntiakaan viivytellä. "Nor can it be too early. A forest fire cannot be put out too soon; would you see your soul ravaged and charred?"

Kaikki on aina tehtävä nyt - tänään, huomenna ja iankaikkisesti.


Aloittakaamme nyt, älköömme Lootin vaimon tavoin katsoko taaksemme.