En osaa varmasti sanoa milloin varsinaisesti elän ja milloin olen horroksessa. Kesäkuussa 2017 aloitin vakityön jota yhä teen ja se toki eräässä mielessä aloitti elämän. Vuosien kituuttelu opintotuella loppui ja akuutti hätä ja stressi toimeentulosta myös ja saatoin vähän jopa elää, sellaista sangen normaalia normon elämää. Samalla tosin loppui yhdenlainen elämä, sanoisinko, sisäinen elämä, vaikka en tiedä onko tuo liian kaikenkattavasti vai liian vaillinaisesti ilmaistu. Työssäolo toki kehitti siinä työssä vaadittavia ominaisuuksia, mutta se sisäinen minäni, joka aiemmin oli kasvanut lähes yksinomaan ahdistuksissa - ja melko suurissa sellaisissa - ei enää kasvanut, koska sellaista ahdistusta ei enää ollut ja jossain vaiheessa olen kai alkanut ajatella, ettei mitään sisäistä minää enää edes ole. Ja töitähän on tähän päivään asti riittänyt, melkeinpä aina on saanut olla varuillaan, että kohta puhelin soi ja ääni kertoo "nyt lätisee kakka niin pahasti tuulettimeen, eikä enää ole muita vaihtoehtoja kuin sinä." Se sisäinen minä on aina saanut vetäytyä taka-alalle sillä aikaa kun tämä ulkoinen ruhoni on reagoinut ulkopuolelta tuleviin tarpeisiin.
Reilu kolme vuotta sitten syntyi yksi tarvitseva maailmaan ja vuosi sitten toinen. Jos ei työ, niin perhe sitten on vaatinut huomiota ja jälleen ei ole minulla ollut mahdollista käsitellä mitään omaani. Ainakin yritän sanoa tämän ilman katkeruutta, sillä olisinhan hölmö jos en olisi tiennyt että juuri tällaista elämä tulee olemaan, ainakin vähän aikaa. Ja tällainenhan joskus suurimpina ahdistuksen aikoinani halusinkin olla, eräänlainen hyveautomaatti. Niin kuin Jeesus. Olin vuosina 2017-2019 ("elämän parasta aikaa") melko ahdistunut ja jopa masentunut, enkä pystynyt mihinkään, en siis kerta kaikkiaan mihinkään, mistään Hyvästä puhumattakaan. Tahdoin kyllä, mutta jos tilaisuus tulikin, niin viime hetkellä jänistin. Ja mitä vähemmän kykenin, sitä enemmän tahdoin. Luin myös Uutta testamenttia niihin aikoihin ja pistin merkille Jeesuksen tavan toimia ja tehdä asioita. Oletko koskaan huomannut miten hän tekee ja mitä? Hän tekee aina juuri sen mitä tehdä tarvitsee ja hän tekee sen välittömästi. Vaikeatkin, jopa mahdottomat asiat hän tekee eikä mikään ole hänelle ongelma.
Ajattelin, että tuollainen minäkin tahtoisin olla, hyveautomaatti, jonka ei näemmä tarvitse edes harkita tekojaan, vaan kaikki menee kerralla justiin oikein, olla niin täysin sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, että kaikki on vaivatonta, automaattista. Ja vähän sellainen minusta on tullutkin, jollain autuaalla tavalla tahdoton olento, joka vastaa ympärillään oleviin tarpeisiin itsestään lainkaan välittämättä. Nykyään hankaluutena on se, että tarvitsijoita on niin monta, mutta minua ei ole kuin yksi ja joudun tekemään valintoja - ja se on hankalaa. Yhdelle kun kumarrat, niin toiselle pyllistät enkä toden totta ole ollut näin ahdistunut sitten suurten ahdistusvuosieni. Tunnen itseni täysin riittämättömäksi ja aivan joka suhteessa. Töissä pitäisi olla aina, mutta en voi olla kun pitää olla lastenkin kanssa mutta toisaalta olisi hyvä ylitöitä tehdä koska rahat alkavat loppua ja kotona tunnen itseni vieraaksi kun olen aina töissä ja töistä kotiin tullessa minua yleensä odottavat vanhemman lapseni sanat "en tykkää isistä" ja mahdollisesti myös lyönti päähän ja samalla morsio valittaa kaikesta mikä elämässä on pielessä ja minä mietin että miten vitussa minä voin riittää. Ja tahtoisin vain hävitä. Enhän minä mitään olekaan, joten miksi minä mihinkään riittäisinkään.
Tässä vaiheessa pyydän anteeksi kirjoitustani, en ole kirjoittanut vuosiin mitään, enkä edes oikein ajatellut sanoja käyttäen ja sen lisäksi tämä sisäinen kuolleisuuteni on varmasti jättänyt niin paljon asioita käsittelemättä, että en tiedä mitä tuleman pitää, joten kestäkää vaillinaisuuteni, puutteeni, taidottomuuteni ja rikkinäisyyteni.
Nyt kuitenkin tässä kirjoitan, kuten huomaatte. Olen ollut tämän päivän vapaalla töistä, lapset ovat isovanhemmillaan ja morsio omilla menoillaan. On ollut ihan ehtaa vapaata, ihan tylsyyteen asti ja olen saanut suotua itsellenikin ajatuksen. Kirjoitan siksi, koska haluan kirjoittaa tai oikeammin sanoen: kirjoitan siksi koska haluaisin kirjoittaa. Tahtoisin lunastaa takaisin jotakin menetettyä. Olen kaikesta huolimatta pysynyt kirjallisuusmiehenä lukiosta asti, siellä kirjoitin äidinkielestä L:n ja pyrin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, jonne en kylläkään päässyt, mutta ei se intoani latistanut. Kirjoittajanakin olen ehkä pysynyt, vaikka tämän toteamista hiukan epäröinkin. Tulokset kun eivät puhu tämän puolesta, mutta tahtoa siihen minulla on aina ollut. Tahtoisin ettei tämä puoli minusta menisi aivan hukkaan, niin kuin se nykyisessä elämässä valtaosin menee. En vain tiedä mitä sen tämän suhteen tulisi tehdä - muuta kuin juuri tätä.
Voi olla, että on ryhdyttävä ajattelemaan enemmän itseä, ryhdyttävä peräti itsekkääksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittajat ovat väkisinkin jonkinasteisia narsisteja. Pakkohan heidän on ajatella, että juuri heidän ajatukset ovat niin paljon muiden ajatuksia parempia, että juuri ne ansaitsevat tulla painetuiksi tuhansien ihmisten luettaviksi. Niin hyviä ovat heidän ajatuksensa, että ne täytyy painaa tuhansille sivuille paperia joista osa säilyy varmasti satoja vuosia. Tätä narsismia, ehkä jopa messiaanisuutta minulta ennen löytyi, mutta ei ole löytynyt enää vähään aikaan ja vähän oudolta tuntuu ajatus, että juuri sitä minä nyt tarvitsen. Tahtoa olla oman elämänsä herra, eikä ulkoisten voimien sätkynukke ja olla nimenomaan herra eikä mikään orja. Vaikka edelleen, kristillisyyteni ajamana olen itse itsestäni tehnyt kaikkien orjan ja olen ollutkin siihen aivan tyytyväinen, mutta nyt kaipaan jotain uutta, edes uutta näkökulmaa jos ei nyt mitään totaalista muutosta. Kristinuskosta kirjoitan joskus myöhemmin, sillä nyt en oikein hedelmällisesti siihen kykene, olen jotenkin äkillisesti ja totaalisesti pudonnut sen ulkopuolelle enkä osaa ajatella siitä niin kuin hetki sitten. Näin käy aina: kun innostun kirjallisuudesta yleisesti kaikki kristillinen into minusta häviää ja sama toisin päin. Ehkä joskus tämäkin jotenkin selittyy.
Palatakseni tuohon mitä alussa sanoin elämisestä ja horrostamisesta. Tämä on ollut kokemukseni melkein aina: jos saan hetkenkin omaa aikaa ja käytän sen kirjoittamiseen minusta välittömästi tuntuu, että palaan jollekin tutulle polulle, millä on jokin erityinen merkitys. Pitäisi varmaan kirjoittaa se isolla, Polulle - tai Tielle. Tuntuu, että tiedän taas kuka olen ja kuka olen ollut ja mihin olen menossa - että olen johonkin menossa. Elämä muuten kun on sitä toistuvaa perhetyöperhetyperhetyö -rumbaa, enkä tiedä onko tuo rumba sitä todellista elämää, vai onko sitä tämä yksityinen työ omassa itsessäni. Sitä muun muassa yritän näin kirjoittamalla selvittää.
Sain viestin, että morsio on palaamassa kotiin. En pysty enää keskittyä ja ehkei enää tarivitsekaan, onhan tässä jo naputeltu. Alkoi vaivata pyykit kuivaustelineessä ja lelut lattialla ja pesemätön paistinpannu. Ja kohta pitää hakea lapset. Tämmöistä se on.
Palaamme asiaan taas tilaisuuden tullen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti