Alkaa olla yö. Lapsoset kävivät juuri nukkumaan ja alkaa tuntua, että voisi itsekin mennä makuulle. Vaan mitä! Kello on 19.57. Ei ole vuorokausirytmi niin kuin ennen. On tämä tosin parempi kuin se, että valvoisi 02.00 asti ja heräisi joskus puolilta päivin. Ja onhan sellainen muutenkin nykyisin mahdotonta.
Hetken vielä kirjoittelen. Ostin nimittäin pari päivää sitten uuden läppärin. Vanha on ollut hajoamispisteessä jo pitkän aikaa, enkä ole sitä juurikaan käyttänyt ja pitkään mietinkin, että tarvitsenko uutta konetta, jos en vanhaakaan käytä. Älypuhelin kun riittää melko hyvin. Mutta ostin kuitenkin uuden, koska tahdoin kirjoittaa. Siinä pitkälti koko syy. Jo tablettien yleistyessä ajattelin, että tuo laite ei muuta tee kuin passivoi, koska ei sillä voi juuri muuta tehdä, kuin katsoa sitä. En ole kuullut kenestäkään, kuka olisi tabletilla esimerkiksi kirjoittanut mitään. Ei se ole sitä varten tehty. Ja älypuhelin on tuskin yhtään sitä parempi, onhan se paljon pienempi, näppäimistö on paljon pienempi ja onko siitä nyt niin hyvä mitään katsellakaan? Moni oikein tyytyväisenä katselee, joten tiedä häntä. Siinä on suoraan sanoen sellaista vetovoimaa, joka ei tunnu olevan selitettävissä tämän maailman lainalaisuuksilla - noituutta siis.
Nyt minulla on läppäri ja nyt minä tällä kirjoitan niin kuin tarkoitus oli. Vanhassa koneessani ei akku kestänyt varttiakaan, joten sen kanssa ei ollut ollenkaan mukava istuskella sängyssä tekemässä jotain. Eikä muutenkaan ollut tapana sellainen. Nyt on aikomuksena, etten tällä koneella luo sellaisia tapoja, kuin mitä vanhalla oli. En laita suosikkeihin mitään sivuja, jotta en ne nähdessäni automaattisesti klikkailisi niitä. Enkä pimeän tullen, tai muutenkaan katso pornoa - siitä kun pääsisi joskus kokonaan eroon. Pelejä en myöskään asenna, vaikka en ole ollut houkuttunut niitä pelaamaan pitkiin aikoihin. Sen vähän ajan mitä olen pelaamiseen viime aikoina käyttänyt olen kokenut tuhlatuksi. Pitäisi varmaan olla latailematta hirmuista määrää kirjojakaan, vaikka sinänsä kirjoittamisen ohella lukeminen kuuluu kyllä hyväksyttyihin koneella suoritettaviin toimiin. En nimittäin kuitenkaan ikinä lue kokonaista kirjaa tietokoneelta, sen tiedän, joten voisipa olla aloittamattakaan. Youtubesta en ole varma. Jotain hyödyllistä sieltä aina etsin, mutta löydän myös paljon hyödytöntä. Parasta kai olisi, jos jo etukäteen tietäisi mitä sieltä haluaa ja sitten etsisi vain sitä, eikä pomppisi suositusten perässä ad infinitum.
Tietokone ei olisi välttämättä ensisijainen valintani kirjoitusvälineeksi, mutta se taitaa olla paras kompromissi, jos meinaa mitään ikinä kirjoittaa. Mieluitenhan kirjoittaisin vanhoilla kirjoituskoneillani, Erikalla ja Facitilla, mutta kuulisittepa sen melun, mikä niistä lähtee kun mustetta läsähtää paperille. Pidän siitä äänestä kyllä, se tekee kirjoittamisesta todellakin todellisen ja konkreettisen tuntuista, mutta ottaen huomioon, että suunnilleen ainut mahdollisuuteni tehdä mitään päivän aikana on silloin, kun lapsi/lapset nukkuvat päiväuniaan, niin on mahdotonta tehdä kirjoituskoneella mitään. Läppärillä pystyn kirjoitella vaikka lapsi nukkuu aivan vieressäni. Jos siis pyrkisin kirjoittamaan vain kirjoituskoneella, koska vain se on oikea tapa kirjoittaa tms. niin en ikinä kirjoittaisi mitään.
Kynää ja paperiakin kyllä rakastan, mutta kovin harvoin niitäkään käytän. En tiedä onko niin, että koska käsialani on niin onneton kuin se on aina ollutkin, niin ajattelen ettei ajatuskaan voi olla hyvää kun jälki on tuon näköistä. Ainakaan juuri siitä syystä en ole voinut kalligrafiasta innostua, vaikka useasti olen yrittänyt. Ostanut muutaman siihen tarkoitukseen tehdyn kynän ja koittanut vedellä viivoja, mutta jälki ei ole ollut nättiä, siinä on aina ollut jotakin juuri minun kädenjäljelleni ominaista lapsekasta karuutta ja se on saanut jäädä. Toinen syy on varmasti se, että kynällä kirjoittaminen on hitaampaa ja yleensä kun kirjoitan on kyseessä jonkinlainen mielen/sielun tyhjennys-/puhdistusoperaatio, jolloin nopeus on se mitä tarvitsen, enkä halua esimerkiksi aikaa valmistella tai pohtia tai viimeistellä ajatuksiani. Voi olla, että sellaisellekin tulee joskus aika, mutta se ei ole nyt.
Joku saattaa myös panna merkille, että laitan nämä kirjoitukset julkisesti näkyville. Siinä on taustalla sellainen ajatus, että olen aina kokenut että yleisölle tai johonkin tarpeeseen on helpompi kirjoittaa, kuin jotenkin "yleisesti." En siis odota tai edes kaipaa että kukaan tätä blogia lukisi, mutta kaipaan sen kuvitteellisen yleisön, jolle ajattelen kirjoittavani. Ehkäpä yleisön kuvitteleminen muuttaa myös kirjoitustapaani parempaan suuntaan - ei tämän ole nimittäin tarkoitus olla mikään vessanseinä. Senkin olen huomannut, että kun alkaa kirjoittamaan siten, ettei ole mitään valmista suunnitelmaa mistä kirjoittaisi, niin silloin sitä alkaa kertoa kaikesta siitä, mikä on pielessä, joko omassa elämässä tai maailmassa yleensä. Enkä tahtoisi pelkästään valittaa, vaan jos nyt jostakin tahtoisin valittaa, niin tekisin sen mahdollista ratkaisua etsien.
Tulee myös jotenkin nostalginen olo tästä kaikesta; yöllisestä kirjoittamisesta (20.39...) ja kirjoittamisesta niin, että ihmiset näkevät sen mitä olen kirjoittanut. Kaipa se mIRC:stä alkoi, kookoscafésta ja sieltä kun siirryimme kookosforumiin, niin kaikki varsinaisesti alkoi rullata. Olipa kirjoitusta ja keskustelua. Se luultavasti oli, kuten sanotaan, elämäni formatiivisinta aikaa. Sanotaanko noin edes? No kuitenkin, sellaista aikaa jolloin kirjoittamista hyväksi käyttäen muotouduttiin siksi, mitä oltiin. Vielä yliopistossa kaipasin samalaista pöhinää ja yritinkin muistaakseni "Takkahuone" -nimistä foorumia perustaa, mutta ei innostuneita ollut. Vaikea oli sieltä löytää oikeanlaista innostunutta väkeä. Lähinnä bileistä ja valmistumisesta ja titteleistä innostuttiin, mutta ei niinkään asioista tai oppimisesta. Mainittakoon tässä, että kuten kristinusko niin myös yliopistoaikani oli sellaista, joka kaipaa vielä oman käsittelynsä, jota ei nyt tässä tule. Voi tosin olla, että se olisi kaikkein akuutein juttu tehdä, mikäli mielin päästä elämässäni eteenpäin. Silloin kaikki loppui, melkein hukuin, mutta sain pelastauduttua - tosin autiolle saarelle. Vielä olisi löydettävä takaisin kotimaahan. Onkohan taas hypättävä mereen?
Mutta hyvä. Olenhan saanut jotain kirjoitettua, itse asiassa enemmän kuin pitkään aikaan. Ja nyt tämä tuntuu jo paljon vaivattomammalta kuin aiemmin, tekstiä vain tulee ja kai sanat joten kuten järjestyksessäkin pysyvät. Kaiketi tämän tarkoitus on juurikin koittaa muistella kuka olen ja missä olen ja miksi olen tässä missä olen, enkä jossakin muualla. Toinen tarkoitus on - ja tämän olen kirjoittanut sata kertaa kynällä paperille - oma aika. Tämän omemmaksi ei aika muutu. Olen aivan yksikseni omien ajatusteni kanssa ja näin yön tultua tuntuu, että ympärilläni on pelkkää pimeää ikuisuutta, ajattomuutta. Se on kenties masentavaa yksinäiselle ihmiselle, mutta perheelliselle nämä pienet hetket ikuisuudessa, pimeässäkin, ovat itse taivas. Enkä ole osannut näitä hetkiä aiemmin hyödyntää. Jos lapset menevät nukkumaan jo ennen kahdeksaa, niin minulle jää ruhtinaallisesti aikaa oleskella itsekseni. Ja niin, onhan tätä aikaa sinänsä ollut, mutta olen se yleensä tuhlannut johonkin turhaan, joka ei virkistä kuten tämä tekee.
Tekisi mieli jo hyvästit jättää ja mennä nukkumaan, mutta samalla tekee mieli valvoa ja vaikka vain olla tässä, jos ei tekstiä satukaan tulemaan. Oma suloisuutensa on tässä.
Vaan niin on unessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti