Onko mitään tapahtunut, nyt kun aikaa on kulunut - kymmenen vuotta kymmenen vuoden takaisesta ja kaksi vuotta parin vuoden takaisista tapahtumista? Hyvät ajanjaksot ovat yhä harvinaisempia, enimmäkseen on kehnoa. Samoissa töissä olen edelleen, sama nainen, lapsia kuukauden päästä kolme. Same old, same old enkä ole varma nautinko siitä. Mitään ei tapahdu, eikä mikään etene mihinkään. Hetkellinen tunne polulla olemisesta syntyi kun löysin kirjan "The Hidden Blueprints of Power", luin sen ja sisältö upposi - mutta sitten kaiketi tämän maailman huolet tukahduttivat sen hyvän mikä oli kasvamassa ja palasin takaisin maan pinnalle, takaisin tähän aikaan ja paikkaan. Ja taas taivas karkasi. Ne hetket, jolloin tuntee olevansa elossa ovat niin harvinaisia, etten todella tiedä maksaako vaivaa olla elossa. Tämä ei ole omaa elämääni.
Ajattelen melkein aina jotakin hyvin synkkää, mutta siinä ei ole mitään uutta tai outoa. Se olen minä. Ehkä pitää olla kiitollinen kaikista seesteisistä ajoista; siitä, että niitä on ollut - sillä ne eivät ole normi. Kärsimys on normaalia. Ja kai siitäkin on oltava kiitollinen. Ehkäpä se kasvattaa. Ja kai se on hyvä juttu. En tiedä. Ehkä on turhuutta kaikki.
Tämä tuntuu ihan hyvältä, tämä koneella kirjoittaminen. Kirjoitan jonkin verran kynälläkin, mutta tämä lienee ominta minulle. Näin olen enimmäkseen ajatellut, silloin kun olen jotakin ajatellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti